Kun elämässä nousevat myrskyt ja maailman kuohut ovat synkkää katsottavaa. Ympärillä on paljon uupumusta, vihaa, ahneutta, vallanhimoa, kaikkea sitä, joka piilottaa alleen ihmisluonnon pyhyyden. Silloin on aika tietoisesti nostaa silmiensä eteen jotakin kaunista. Voimme keskittyä näkemään kaikki pienet asiat, kauniit kuvat, hyvät ajatukset, kohottavat hetket elämässä ja tarttua niihin.
Yksikin kaunis ajatus voi vapauttaa mielemme turhautumisen suosta ja kohottaa tietoisuutemme negatiivisuuksien yläpuolelle. Toistamalla, harjoittelemalla mieli vahvistuu luomaan lisää kauneutta. Opimme näkemään ja synnyttämään kauneutta sekä ammentamaan siitä sisäistä voimaa, vaikka raskasmielisyys yrittää tukahduttaa elintilaamme. Mitä määrätietoisemmin, kun meitä uhkaa lannistuminen, tartumme hetkeen ja kiinnitämme huomiomme johonkin kauniiseen, sitä helpommin opimme vähitellen päästämään irti negatiivisuuksista. Huomaamme hallitsevamme ajatuksiamme kauneuden avulla.
Ajatus on luovaa voimaa, jonka avulla voimme suunnata ympärillämme kulkevia energioita. Pysähtyminen kauneuden äärelle antaa mahdollisuuden lisätä hyvää energiaa. Kauniit ajatukset muuttavat mieltä, rauhoittavat, uudistavat. Auttavat nousemaan epätoivon ja tylsyyden kuopasta. Tietoinen pysähtyminen kauniin hetken vastaanottamiseen kehittää kykyä olla läsnä ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Kyky kohdata Ikuisuus ja korkeampi tietoisuus vahvistuu.
Luonnossa kauneutta on helppo havaita ja tuntea. Lämpöisenä päivänä istun varjossa ja kohtaan sen suoman rauhan. Auringon paisteessa suljen silmäni, värit alkavat sykkiä suljettujen luomieni ala. Ne vaihtuvat rauhalliseen tahtiin, aivan kuin kristalli heijastaisi hohdettaan eteeni. Sateenkaaren kauneimmat sävyt syttyvät ja sammuvat, toinen toisensa perään.
Syksyllä tuntuu hyvältä kohdata tuulinen tai myrskyinen sää. Voin tuntea luonnon muutosvoiman. Jos tuuli on hyvä tuuli, voin kuunnella sen kulkua keskellä niittyä tai pihaa. Voin kuulla, kuinka ilmattaret nousevat taivaan rannasta ja lähestyessään kahisuttavat metsää. Ne puhaltavat ohitseni, sekoittavat hiukseni ja jatkavat matkaa. Hetken on hiljaista, sitten uusi tuulen puuska lähtee liikkeelle. Pensaat ja puut kumartuvat niiden lempeän kosketuksen myötä, minä voin hengittää niiden vapautta ja voimaa sisääni sekä vahvistua kohtaamaan elämän juuri sellaisena kuin se on.
Talven kylmyyden saapuessa istun sisällä, annan pimeyden saartaa huoneeni ja minut. Se on turvallista pimeyttä, rauhoittavaa, talviunen lepoa. Annan ajatusteni nousta ja vaipua unohduksiin, itsekseen. Tai toistan jotain itselleni, sillä hetkellä arvokasta, kaunista ajatusta: Sinua rakastetaan juuri sellaisena kuin olet.
© Sirpa Kupulisoja, Via-Akatemia