Uusi Safiiri 2/97

Tajunta on mielen ydin

ANTTI REVONSUO JA TAJUNNANTUTKIMUS


Mielenfilosofia tutkii, mitä ovat perimmäiseltä olemukseltaan mieli, minuus, tajunta, tietoisuus ja tahto. Mielenilmiöt ja niiden suhde ihmisen fyysiseen hermostoon on filosofian ikuisuuskysymys. Moderni tutkimus lähestyy aihetta monitieteisesti kognitiivisen neurotieteen keinoin sukkuloiden luonnontieteiden ja ihmistieteiden rajapinnalla, mm. filosofian, psykologian, biotieteiden ja lääketieteenkin alueella.
Klassinen psykofyysisen eli tajunnan ongelma on noussut uudelleen huomion kohteeksi ja kysymys siitä, miten biologinen elin - aivot - voi tuottaa elämyksellisesti koettuja tajunnantiloja odottaa edelleen ratkaisemistaan, mutta nyt on ymmärretty, että tajunta on mielen ydin.

Mielenfilosofian kehityskaari maailmalla on noususuunnassa. Entä miten Suomessa?Asiaa valotti psykologian tohtori Antti Revonsuo, joka on kansainvälisesti tunnustettu alan tutkija. Hän on Suomen Akatemian nuorempi tutkija, joka työskentelee filosofian laitoksella kognitiivisen neurotieteen tutkimusyksikössä Turun yliopistossa.
Antti Revonsuo on monitahoinen tutkijapersoonallisuus - hän on mielenfilosofi, empiirinen psykologi ja fenomenologinen unitutkija.
Hän vieraili luennoimassa mielenfilosofiasta Via-Akatemian filosofian opiskelijoille. Illallisen jälkeen luentopäivän päätteeksi dialogi jatkui Uusi Safiiri-lehteä varten: opiskelijat kyselivät ja Revonsuo puhui antaumuksella myöhään iltaan.


Nagelin lepakko viritti mielenkiinnon


Miten kiinnostuit alun perin mielen filosofiasta?
Jossain vaiheessa törmäsin Thomas Nagelin artikkeliin "What is it like to be a bat?" (Millaista on olla lepakko?). Artikkeli on julkaistu v.1974. Siinä Nagel onnistui ensimmäistä kertaa muotoilemaan sen, ettei vielä ymmärretä, miten tämä tajunta oikein on mahdollinen. Hän pisti mukavasti kapulaa rattaisiin.

Löydetäänkö tajuisten ja tajuntaa vailla olevien aivotoimintojen rajapinnalta sellaisia yhdistäviä tekijöitä, jotka asettavat tajuiset ja tajuttomat ilmiöt samalle jatkumolle?

Antti Revonsuo


Ongelmaahan oli kauan lähestytty ajatellen, että tajunnalliset ilmiöt voidaan analysoida tyhjentävästi ja palauttaa eli redusoida niitä koskevat teoriat neurotieteellisiin teorioihin. Nagelin artikkeli niin sanotusti "kolahti". Syntyi vilkas filosofinen keskustelu. Tajunnan ongelmaa ei ollutkaan vielä ratkaistu.
Itse mietin, miten uusi empiirinen tieto, jota koko ajan tulee lisää, vaikuttaa tähän filosofiseen perusongelmaan? Tuoko se jotain lisävalaistusta?
Onko empiirisellä tiedolla merkitystä tajunnan ongelman ratkaisussa, koska pelkkä filosofia ei riitä kuitenkaan.
Samanaikaisesti, kun itse kiinnostuin, myös maailmalla huomattiin, että tajunnan ongelmaa tulee lähestyä monitieteisesti. Siis kaikki näkökulmat otetaan huomioon, filosofit pohtivat empiirisiä tuloksia ja empiirikot taas miettivät filosofisia kysymyksiä. On jännää olla mukana tällaisessa kansainvälisessä tutkimusbuumissa, jota ei silloin vielä ollut, kun aloitin.

Missäpäin maailmaa ovat merkittävimmät mielenfilosofian tutkimuskeskukset?
Lähinnä se on tuota angloamerikkalaista maailmaa. Valtaosa merkittävistä mielenfilosofeista tulee sieltä, lähinnä Amerikasta. Siellä on näiden kaikkien eri kantojen edustajia ja sieltä ovat peräisin äärinäkemyksetkin. Mikä on Sinua itseäsi eniten kiinnostava mielen filosofian tutkimuskohde?
Eniten kiinnostaa tietysti tämä perustajunnan ongelma ja se, onko mahdollista nähdä valoa tunnelin päässä. Tarkoitan sitä, että päästäänkö perinteisistä opeista johonkin muuhun kuin siihen "eipäs-juupas" - kiistelyyn. Löydetäänkö jokin idea, mikä sopisi yhteen tämän koko ajan opittavan uuden tiedon kanssa ja mikä tukisi monitieteistä lähestymistapaa. Sellainen saattaa löytyä, sentyyppinen kuin mitä emergentti materialismikin edustaa.
Sillä tarkoitetaan, että kun materiasta koostuva järjestelmä, esim. aivot, saavuttaa riittävän monimutkaisuuden, siitä ilmaantuu eli emergoituu aivan uudenlaisia ilmiöitä tai ominaisuuksia. Tajunnanilmiöt ovat tällaisia emergoituvia, itsenäisesti olemassaolevia ilmiöitä.
Mielenkiintoinen juttu on myös nähdä, mihin tämänhetkinen tutkimusbuumi mielenfilosofian alalla johtaa. Onko tämä vain jokin hetkellinen ilmiö, joka sitten sammuu? Nouseeko esimerkiksi 10 vuoden kuluttua jokin uusbehavioristinen suuntaus, joka tiukan tieteellisesti lopettaa tajunnasta ja tietoisuudesta puhumisen? Onko tämä tällainen kierre, mitä tehdään psykologiassa vuosisadan välein vai mikä?
Edistymmekö me tällä kertaa niin, että tajunnantutkimukseen tulee olennaisella tavalla jotain uutta? Tämä on myös tieteenfilosofiassa todella mielenkintoinen vaihe nähdä, mihin suuntaan nyt edetään.


Jos löydettäisiin, miten tajunta aivoista tulee...


Mikä on mielestäsi optimaalisin edistysaskel mielenfilosofiassa, mikä voisi tapahtua parhaimmillaan?
Pitäisin nykyistä tilannetta tajunnan tutkimuksessa analogisena sille, miten opittiin ymmärtämään elollisten olioiden luonnetta. Ongelma on pitkälle samantyyppinen kuin sata vuotta taaksepäin, kun puhuttiin elämänhengestä tai jostain ylimääräisestä, joka pitäisi lisätä kuolleeseen materiaan, jotta siitä tulisi elollista.
Selityksellinen kuilu sulkeutui, kun löydettiin biokemian ja molekyylibiologian kuvaustasot, jotka osoittivat elottoman ja elollisen kuuluvan samalle luonnonjärjestyksen jatkumolle ilman mitään yliluonnollista elämänhenkeä.
Samankaltainen selityksellinen kuilu vallitsee nyt hermostollisen ja psykologisen kuvaustodellisuuden välillä. Voidaan kysyä, löydetäänkö tajunnanilmiöiden ja neurofysiologian, siis tajuntaa vailla olevien aivotoimintojen rajapinnalta sellaisia kuvaustasoja, jotka asettavat tajuiset ja tajuttomat ilmiöt samalle jatkumolle?
Tämä olisi optimi, mikä voisi tapahtua tajunnantutkimuksen kehityksessä. Se vaatisi kuitenkin radikaaleja uusia löytöjä aivotutkimuksen puolelta, koska itseasiassa tunnemme huonosti sitä, mitä aivoissa loppujen lopuksi tapahtuu. Pitäisi oppia ymmärtämään tajuntaa sen omasta näkökulmasta, fenomenologisesta näkökulmasta käsin.


Perinteinen ja empiirinen fenomenologia tajunnantutkimuksessa


Onko perinteinen fenomenologinen tajunnantutkimus kulkenut tiensä loppuun?
Siinä mielessä, mitä fenomenologialla yleensä tarkoitetaan, siis se koulukunta, joka on sitoutunut tietynlaisiin käsitteisiin ja tapaan ajatella mielestä ja tajunnanilmiöistä, niin minun on vaikeaa nähdä, miten niitä käsitteitä voitaisiin integroida nykyiseen tajunnantutkimukseen.


Olen nähnyt muutamia artikkeleita, joissa sellaista on yritetty tehdä, mutta siitä ei näytä seuraavan mitään erityisen hedelmällistä, kun väkisin yritetään tehdä kahta yhteismitatonta käsittejärjestelmää relevanteiksi keskenään.
Mutta sensijaan fenomenologia alkuperäisessä merkityksessään on välttämätöntä, kun tutkitaan tajunnan ilmiöitä niiden omilla ehdoilla ilman että yritetään samalla viitata johonkin niitten ulkopuolella tai yritetään palauttaa niitä johonkin muuhun maailmaan.
Kun tutkitaan vaikkapa vain tätä elämysmaailmaa esim. unitutkimuksessa, niin unien fenomenologia tarkoittaa juuri sitä, että kerätään kuvauksia siitä, miltä se uni on näyttänyt unennäkijän näkökulmasta ja pyritään ymmärtämään, miten ja miksi aivot rakentavat tämäntyyppisen elämysmaailman, silloin kun ne ovat unitilassa.
Sen tyyppinen fenomenologia on ehdottoman tärkeä ja välttämätön, jotta tämä tajunnantutkimus menisi eteenpäin. Jos emme pysty kuvaamaan tajuntaa ja tajunnan ilmiöitä systemaattisesti, niin emme silloin ikäänkuin tiedä, minkälaista ilmiötä me olemme hakemassa aivoista. Tajunnan kuvaaminen on välttämätöntä joskus tehdä. Ainoa millä sitä voi tehdä, on fenomenologinen käsitteistö, jolla päästään tähän elämysmailmaan jollain tavalla käsiksi.
Kutsun tätä fenomenologiaa, jota tarkoitan ja josta puhun mm. väitöskirjassani, empiiriseksi fenomenologiaksi. Näen sen fenomenologiana, jolla on jotain tulevaisuutta ja relevanssia tajunnantutkimuksen kannalta tulevaisuudessa, kun se ikäänkuin jo valmiiksi perustuu tähän, mitä me jo empiirisesti tiedämme.
Joitakin aineksia vanhasta fenomenologisesta traditiosta voidaan toki ammentaa. Siinä mielessä täysin uutta fenomenologiaa ei ole mahdollista tehdä, mutta kyllä täytyy lähteä jotenkin uudelta pohjalta.

Mutta onko sitten tämä puhdas Brentano-Husserl -fenomenologia unohtanut aivotutkimuksen?
Niin voisi sanoa. Se edustaa filosofiaa, joka ottaa kantaa siihen, mitä filosofian pitäisi olla. Kuitenkin on aika vähän sellaisia totuuksia maailmasta, mitkä löydetään steriilin filosofian avulla. Mikä tahansa filosofian haara, joka kieltää empiirisen tiedon merkityksen ja kuitenkin pyrkii sanomaan syvällisiä totuuksia jostain empiirisen maailman olemuksesta, on harvoin erityisen vakuuttavaa. Empirian tulee olla vuorovaikutuksessa fenomenologian kanssa, niin silloin voidaan saada jotain uutta aikaan.
Pidän erittäin ikävänä ilmiönä sellaista ylikorostunutta empiirisen tiedon halveksuntaa, jota joskus näkee filosofien keskuudessa, jopa filosofian opiskelijoissakin, joilla ei ole vielä edes kovin laajoja opintojakaan takanaan. Sellaisesta suhtautumisesta ei ole iloa kenellekään, koska se eristää filosofian muusta tieteestä ja johtaa siihen, että empiiriset tutkijat näkevät filosofit ylimielisinä tyhjänpuhujina.
Mielestäni filosofiassa kannattaisi olla melko nöyrä sen suhteen, mitä toiset ovat sanoneet ja tutkineet. Kannattaisi tutustua mahdollisimman erilaiseen tietoon, ei siitä mitään haittaa ainakaan ole.


Ennen Nagelia


Millaista tajunnan/mielentutkimus oli ennen Nagelin artikkelia, jos se oli käännekohta?
Yhdessä vaiheessa oli vallalla looginen behaviorismi, joka yksinkertaisesti palautti ja analysoi kaikki mentaaliset käsitteet viittauksiksi ulkoiseen käyttäytymiseen. Tavallaan mielenilmiöt ja niiden todellisuus kiellettiin.
Sen jälkeen ja osittain samaan aikaankin tuli reduktionismi, joka pyrki osoittamaan, että psykologiset ilmöt eivät ole mitään neurofysiologian ylä- tai ulkopuolella olevaa, vaan ovat palautettavissa siihen.
Behavioristisessa näkemyksessä annettiin ymmärtää, että empiirisen tutkimuksen tehtävänä on löytää esimerkiksi ne neuronit, mitkä vastaavat esimerkiksi punaisen näkemistä ja mitkä taas sinisen näkemistä jne. Funktionalismi taas perustuu kognitiotieteeseen ja tietokonemetaforaan.
Siinä ajateltiin, että ihmisen ja tietokoneen tapa käsitellä tietoa on hyvin samankaltainen. Väitettiin, että "aivot on tietokone" ja "mieli on tietokoneohjelma".
Kaikille näille oli yhteistä, etteivät ne ottaneet kantaa siihen, miten nämä elämykset ovat mahdollisia. Ongelma sivuutettiin. Tavallaan ei myönnetty sitä, että mind/body-ongelma on paljon suurempi ja vaikeampi kuin mitä oli uskallettu tunnustaa.
Mikäli uskalsi kritisoida, niin sai dualistin polttomerkin otsaansa. Se oli jonkinlainen ylireaktio. Kriittisiä ääniä alkoi kuulua yhä enemmän ja useammin. Vallankumous tapahtui 1990-luvun alussa. Filosofikunta kokonaisuudessaan joutui myöntämään, että mind/body-ongelma oli ratkaisematta. Tajunnan ongelmaa käsitteleviä kirjoja ilmestyi iso määrä.
Kehitys lähti etenemään kuitenkin Nagelin artikkelista. Edelleenkin ongelma muotoillaan usein Nagelin termein.


Mielen filosofian kuuma peruna


Onko näkyvissä jotain uutta artikkelia tai paradigman muutosta mielenfilosofian alalta?
Tämän hetken keskustelluin mielenfilosofinen kirja on David Chalmersin viime vuonna julkaisema "The Conscious Mind" ("Tietoinen mieli"). Siinä on tavallaan uudentyyppinen ratkaisu mind/body-ongelmaan, mikä ei erityisen vakuuttava ole sekään.
Vaikea ennustaa, tuleeko kirjasta klassikko vai ei. Se on selkeästi kirjoitettu ja siinä käydään läpi tätä mielenfilosofista keskustelua tajunnan ilmiöiden näkökulmasta.
Chalmers nimittää oppiaan "naturalistiseksi dualismiksi". Naturalismi yleensä viittaa käsitykseen, että luonnontiede viime kädessä selvittää, miten asiat ovat. Siis mielen ongelmankin tiede pitkällä tähtäimellä tulee selvittämään. Naturalistinen dualismi antaa ymmärtää, että tiede tulee aikanaan päätymään siihen, että dualismi on totta.
Chalmers painottaa, että kun olemme löytäneet aivoista tajunnantilojen hermostollisen perustan, emme kuitenkaan ymmärrä, miksi siihen pitäisi liittyä subjektiivisia elämyksiä. Tajunnantiloja ei voikaan selittää viittaamalla aivotiloihin eikä mihinkään itsensä ulkopuolella, vaan ne on oletettava teoriassa fundamentaalisiksi. Fundamentaalista ominaisuutta ei voi selittää viittaamalla johonkin yksinkertaisempaan ominaisuuteen, esim. fysiikassa mm. massa, aika-avaruus, elektromagneettiset voimat ovat tällaisia.
Kritiikkinä voi todeta, että tähänastiset fundamentaalit kuuluvat fysiikkaan, biologiassa ei ole sellaisia toistaiseksi oletettu ainuttakaan.

Miten kvanttimekaniikka liittyy mielen filosofiaan?
Se liittyy aika monellakin tavalla. En tiedä, onko niistä yksikään erityisen relevantti. Eräs niistä on puhdas analogia. Kun tiedämme kvanttitasolta, että hiukkasilla on kaksinainen luonne, siis on tämä aaltohiukkasdualismi eli ne hiukkaset eivät ole kumpaakaan varsinaisesti vaan niillä on molemman tyypisiä piirteitä riippuen siitä, miten niitä havaitaan.
Mielenfilosofiaan liitettynä tämä analogia on se, että ehkä on olemassa ainetta, jolla vastaavasti on kaksinainen luonne, siis sekä mielellinen että materiaalinen. Ja jollakin perustavalla tasolla se on yksi ja sama asia. Lisäksi näkee väitettä, että kvanttifysiikka olisi jotenkin relevanttia tajunnan ymmärtämiselle. Nämä ovat yleensä fyysikoiden esittämiä näkemyksiä. He ilmeisesti haluaisivat kehittää jonkin uuden merkittävän teorian.

Kumpi on ensisijaisempi tajunnantutkimuksessa, aivot vai tajunta?
Minun näkökulmastani tajunta on ensisijainen, koska se on ongelman kova ydin, jolla on merkitystä. Ei aivot ole se ongelma vaan tajunta. Toivottavasti ne jossain vaiheessa kohtaavat.

Häviääkö dualismi, "joko-tai", kun aivojen ja tajunnan välinen yhteys löydetään? Löydetäänkö se?
Tuskinpa vaan. Aina pitää olla vastapooli. Tämä dualismi, mikä liittyy mind/body-ongelmaan on osoitus siitä, että ihmiset mielellään kategorisoivat asioita lokeroihin ja mielellään mahdollisimman selkeästi toisistaan erottuviin lokeroihin.
Se on ilmentymä ongelman käsittelystä ja ajattelutavasta, ei se tapa ajatella häviä mihinkään, vaikka ratkaisu on aivan muu kuin jako kahteen lokeroon. Tämä maailman ilmiöiden kategorisointi toisensa poissulkeviin luokkiin on syvällä ja en usko sen ikinä häviävän.


Unessa tajunta on auki


Olet myös unitutkija. Löytyykö unitutkimuksesta jotain mullistavaa tietoa, mikä tuo lisävalaistusta ihmisen tajuntaan ja olemiseen?
Se, että unet otetaan mukaan tieteelliseen keskusteluun vakavasti on jo tietynlainen mullistus. Unitutkimus on myöskin ollut eristyksissä standardikokeellisesta psykologiasta tai kognitiivisesta psykologiasta.
Ko. alan oppikirjoista ei löytynyt sanaakaan unista eivätkä filosofit ole paljon pohtineet unien olemusta.Uni on tietyllä tavalla räikein esimerkki siitä, mitä tajunta puhtaimmillaan on, koska silloin tietää ne olosuhteet, missä uni syntyy.
Aivot ikäänkuin eristävät itsensä tästä aistimaailmasta ja aktivoivat itseään sisältäpäin ja aikaansaavat lähes identtisen elämysmaailman kuin mikä meillä tässä valvehavaintomaailmassakin on.
Mielestäni se idea, että tajunta on tietynlainen malli maailmasta kuin simulaatio, jota monet ovat kutsuneet virtuaalitodellisuudeksi. Se pyörii tuolla aivoissa aina, kun siellä on riittävästi aktivaatiota. Unet voisivat kertoa meille jotain olennaista tajunnanilmiöiden luonteesta.
Unilaboratoriotutkimusten perusteella voidaan sanoa, että valtaosa unikokemuksista on hyvin samankaltaisia kuin valvekokemukset. Unessa "minä" on läsnä ympäröivässa, yhtenäisessä maailmassa tuon subjektiivisen maailman keskipisteenä.
Samoin virtuaalitodellisuus on keinotekoisesti luotu kokemus läsnäolon maailmasta, jota ei itse asiassa ole olemassa. Tämän ajatuksen läpivieminen olisi eräänlainen mullistus.

Olet ollut viimeaikoina esillä selväunitutkimusten yhteydessä. Mitä ovat selväunet (lucid dream)?
Selväunessa unennäkijä tajuaa näkevänsä unta. Parhaassa tapauksessa hän pystyy ajattelemaan ja toimimaan harkitusti keskellä unimaailmaa, joka tuntuu aivan todelliselta.
Spontaani selväuni on kuitenkin melko harvinainen kokemus. Ehkä sellaisen näkee kerran eläessään, säännöllisemmin selväunia näkeviä ihmisiä on n. 20 %. Unitiedostusta, siis selväunien näkemistä on mahdollista oppia harjoittelemalla.

Uniteorioissa on eri tarkastelutasoja?
Niin, psykofysiologisella tarkastelutasolla mitataan, mitä aivoissa tapahtuu ja psykologisella unien tutkitaan elämysmaailmaa sinällään.
Vähemmän tieteellinen tarkastelutaso on unien tulkinta. Sen päämäärä on itseymmärryksen lisääminen tai tietty tarkoitusperäisyys. Ajatellaan, että uni pyrkii kertomaan jonkin viestin. Unien tulkitsemispuolella on paljon huuhaakirjallisuutta ja vähiten tutkimustietoa. Mihin sen rajan sitten vetää, on pulmallista. Jos unien tulkintasysteemi perustuu terapeuttiseen näkemykseen, mikä auttaa ymmärtämään asiakasta, niin ei voi sanoa, että se on pelkästään huuhaata. Tieteellisesti katsoen kaikki unien tulkitseminen on kuitenkin heiveröisellä pohjalla.
Nykyisin kognitiivinen neurotiede ja tajunnantutkimus edesauttavat unien sekä ns. muuntuneiden tajunnantilojen tutkimusta, sillä niiden kautta saadaan tajunnanilmiöistä arvokasta tietoa.

Enneunia on ollut aina ihmisten kokemuksissa. Onko enneunia unitutkijan näkökulmasta katsoen?
Enneunista on runsaasti anekdootteja. Toimisiko enneuni telepaattisesti, jos tutkisi systemaattisesti? Parapsykologisissa tutkimuksissa saadut tulokset ovat riittämättömiä, jotta ne menisivät kovana tieteellisenä faktana läpi. Vaikea on myös uskoa, että ihmiset olisivat kautta historian itse keksineet ja valehdelleet kaikki nämä enneunet.
Mielenkiintoinen juttu sinänsä, että niitä on. Vaatisi valtavan koneiston tutkia niitä: miljoonan ihmisen unet pitäisi koota vuoden ajan ja sitten katsoa, onko niistä joku toteutunut. Miljoonan ihmisen unissa on niin paljon kokemuksia, että väistämättä niistä joku tapahtuu, mutta se on silloin sattumaa ja todennäköisyyttä. Sitä voi verrata lottoamiseen, joku voittaa aina, vaikka todennäköisyys on erittäin pieni.
Jos myönnämme, että enneunia on, niin hyvin paljon pitäisi laittaa uusiksi psykologiassa ja myös hiukkasfysiikassa sekä monilla muilla tieteenaloilla.
Se koskettaisi monia perusolettamuksi, mm. kausaliteetin ja ajan suhteesta, kun on oletettu, että informaatio kulkee vain tiettyyn suuntaan. Syntyisi ristiriita, jos oletettaisiin, että informaatiota kulkee myös tulevaisuudesta menneisyyteen.
Koskaan ei kannata suhtautua kovin vakavasti mihinkään tieteelliseen faktaan, koska kaikki periaatteessa voi mennä uusiksi. Sehän se tieteen perusolemus on, että tänään päättelemme parhaan mahdollisen tiedon varassa ja huomenna kenties pystymme päättelemään paljon paremmin.


Filosofian ja psykologian suhde


Psykologia irtaantui filosofiasta itsenäiseksi tieteeksi 1946.Mitä mieltä olet asiasta?
Nyt näyttää siltä, että kehitys on kulkemassa taaksepäin tässä, siis hedelmällisempään suuntaan. Meillä Turussa on kognitiivisen neurotieteen tutkimusyksikkö, joka pyrkii toteuttamaan alkuperäisen yliopiston universitas-ajattelua.
Se on tutkijoiden verkosto, jossa kaikki ovat kiinnostuneita ihmismielestä ja sen suhteesta aivoihin. Suurin osa on empiirisiä tutkijoita ja minä itseasiassa ainoana tuon siihen filosofista taustaa. Tärkeintä on se ilmiö, mistä olet kiinnostunut, ei se, mikä on oppialasi tai tieteesi. Tietoja jaetaan ja tieteiden rajat alkavat häipyä.


Ei se minusta ollut hyvä idea, että psykologia ja filosofia erotettiin toisistaan. Suomessakin on mahdollista opiskella psykologiaa niin, ettei kertaakaan joudu pohtimaan todella, mikä se mieli, minä, minuus, tajunta tai tietoisuus oikein on? Otetaan esimerkiksi "self"-käsite, koska sitä pyöritellään hyvin monessa psykologisessa teoriassa, mutta harvoinpa otetaan esille ongelmia, joita käsitteeseen liittyy. Se on aika kummallista.
Psykologit eivät välttämättä pohdiskele teorioiden ja käsitteiden filosofisia ulottuvuuksia. Se filosofia, jota harjoitettiin 1960- ja 1970-luvulla, oli aika irrelevanttia tieteelle. Ehkä sitä ei olisikaan saanut mihinkään mielekkääseen yhteyteen psykologian kanssa. Nyt sen suhteen näkymät ovat erilaisia ja parempaan suuntaan menossa.
Filosofialla on tarvetta luoda tietynlaisia synteesejä. Filosofia voisi olla aika pitkälle sitäkin, että katsotaan, mitä juttuja nuo empiiriset tutkijat oikein touhuavat psykologian ja aivotutkimuksen alalla ja katsotaan sitten, minkälainen kokonaiskuva tai ihmiskäsitys siitä muodostuu.
Olen kyllä huomannut, että puhtaasti empiiristä tutkimusta tekevät ottavat annettuina teoriat ja teoreettiset lähtökohdat. Monet ovat kokeneet valaistumisen hetkiä ja ahaa-elämyksiä, kun juteltuani heidän kanssaan he ovat tajunneet, mitkä ne heidän omat oletuksensa ovat olleet, elleivät ole osanneet ottaa sellaista filosofista asennetta.


Filosofia elämäntaitona


Filosofia tarkoittaa viisauden rakkautta ja Platonin aikoihin filosofia edusti myös tietynlaista elämänviisautta. Miten sitä nykyisin voi oppia? Tiedätkö yhtään professoria, joka opettaa elämänviisautta?
Hyvä kysymys. Kun tämä alue on suljettu pois akateemisesta filosofiasta, niin ei sitä ole voinut paljon opiskellakaan. Se on kyllä vahinko. Minusta se kuuluu filosofiaan. Analyyttisen filosofian edustajat usein ajattelevat, ettei filosofia saa olla mitään elämänfilosofiaa, mutta se on heidän näkemyksensä.
Onhan meillä tietysti näitäkin filosofeja. Ajatellaan vaikka von Wrightiä, joka on siirtynyt kuivasta akateemisesta filosofiasta humanistiseen näkemykseen, mikä on hyvin erilaista siihen verrattuna, mitä hän aikaisemmin teki. Hänellä on selviä mielipiteitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa pitäisi viedä ja mihin ei.
Filosofia elämänasenteena luo edellytyksiä tehdä laajempia synteesejä, ajatella kriittisesti ja olla sitoutumatta dogmeihin. Se siis ohjaa itsenäiseen ajatteluun. Ei sitä itseasiassa voi juuri missään opiskella, vaan sentyyppistä asennetta on tarvittu, että on voinut ylipäänsä kiinnostua filosofiasta.
On hyvä, että Esa Saarinen ja Pekka Himanen nostavat esille sellaisia luonteeltaan filosofisia kysymyksiä, jotka periaatteessa koskettavat jokaista ihmistä ja liittyvät jokaisen ihmisen elämään. Jotta ne voisi ottaa jotenkin huomioon, niistä täytyy tulla tietoiseksi. Lapsethan ovat hyvin filosofisia, koska he eivät tiedä paljon, niin he eivät myöskään oleta itsestäänselvyyksiä.
Juuri filosofinen asenne tekee filosofiasta filosofian. Esimerkiksi Sokrateella ei ollut mitään oppiarvoa mistään yliopistosta, vaikka hän on yksi maailman suurimmista filosofeista. Kun palataan juurille, siihen filosofian alkuperäiseen olemukseen, niin se on se kyky selkeään ja kriittiseen ajatteluun, halu kyseenalaistaa ja kyky ihmetellä.


Terttu Seppänen

Lähteet:

Antti Revonsuon haastattelu
Revonsuo, Mielenfilosofian luennot Via-Akatemiassa 19. - 20. 4. 1997
Revonsuo, On the nature of consciousness, Turun yliopisto 1995
Revonsuo - Lang - Aaltonen, Mieli ja aivot. Kognitiivinen neurotiede Kognitiivisen neurotieteen tutkimusyksikkö Turun yliopisto 1996

<- Takaisin Uuden Safiirin aiempiin numeroihin ->