Ovatko käymämme keskustelut pääsääntöisesti kertakäyttötavaraa vai peräti uusiutuva luonnonvara? Missä tarkoituksessa keskustelemme? Miksi ihmiset ylipäätään vaivautuisivat tapaamaan toisiaan, ja vakavasti ja paneutuen pohtimaan asioita, sillä selviäähän elämästä uskonvaraisesti muutenkin.

Filosofiassa dialogi on keskustelulaji, jonka on katsottu edustavan vaihetta, jolloin normaali vuorovaikutus ja kommunikointi on vaihtunut eräänlaisen tiedostavan ja valveillaolevan keskustelun lajiksi. Dialogissa - paitsi että pyritään löytämään olennainen - toteutuvat myös ajattomuuden tunnusmerkit. Parhaimmat keskustelut voidaan käydä minä historian aikakautena tahansa, niissä on älyn liikettä, tuoreutta, universaalisuutta ja innostavuutta.
Siitä miettimään milloin on tullut viimeksi käytyä kunnon dialogi. Ankaran pohdinnan jälkeen kysymyksestä uhkaa tulla ontologinen probleema. Koska välitön omakohtainen havainto puuttuu, herää filosofinen periaatekysymys: onko dialogeja ylipäätään olemassakaan?
Päästäksemme jatkamaan otamme riskin olettaa, että ainakin joskus joku dialogi on ollut olemassa. Teemme tämän kunnioittaaksemme kauneutta joka dialogisessa ajattomuudessa on.
Puhdasoppinen dialogi vaikuttaa toiminnalta, jota värittää sivistyneisyys, kultivoituneisuus, oppineisuus sekä korkeampi eettinen sekä moraalinen luonteenlaatu. Koulufilosofiasta (sallittakoon termi) opimme, että pelkkä mielipiteiden vaihto ei ole dialogia. Meitä neuvotaan lähtemään omista maailmoistamme käsin, omista käsityksistämme. "Tavoitteena on lähteä ulos egoistisista maailmoista ja luoda keskusteluun välitila, alue, jossa keskustelukumppanit löytävät yhteistä ja jossa voi hahmottua kokonaan uusi käsitys." (Juha Varto)
Lähteä ulos omista maailmoista on kunnioitettava tavoite jo ajatuksena. Monet ihmiset eivät viitsi lähteä edes lenkille. Heidän saamisensa tiettyyn irtiottoon omista käsityksistä lienee samaa todennäköisyysluokkaa kuin viisikerroksisessa talossa hissin juuttuminen kahdeksanteen kerrokseen.
Välitilateoria on kyllä nerokas. Se lähenee esoteristien havaitsemaa keskustelijoiden väliin muodostuvaa sähköistä kenttää. Vaikutuksen tekee se, että dialogisessa katsantokannassa välitila on nimenomaan rauhanomainen. Tässä suhteessa sitä on hyvä verrata toiseen suureen ja perinteiseen filosofiseen keskustelumetodiin dialektiikkaan ja sen teesi - antiteesi - synteesi - teoriaan. Dialektisen näkemyksen mukaanhan ylempää kehitysastetta edeltää eräänlainen taistelu, jossa alemmanasteiset vastakkaisuudet jäsentyvät ylemmänasteisiksi.
Dialogilla on siis epäilemättä ensisijaisuutta ja ansioita. Joitakin kevyitä kysymyksiä voi heittää yhteisen korkeamman käsityskannan tarpeellisuudesta. Mistä sen varmasti tietää että yhteinen näkökanta on parempi kuin joukko erilaisia omaperäisiä käsityksiä? Entäpä jos lopputulos on huonompi, mutta kukaan ei uskalla sitä myöntää jos ainoastaan yhteinen näkökanta takaa dialogin onnistumisen?
Tai jos kyseessä on nerokas keskustelijajoukko, joka keksiikin useita keskenään verrannollisia yhteisiä näkökantoja. Onko silloin muuta tehtävissä (hyvänen aika!) kuin asettaa yhteiset käsityskannat uuteen dialogiin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes noin 50 vuoden kuluttua saavutetaan perimmäisesti olennaisin...
Koska puhdasoppisella dialogilla sen hienostuneisuudesta huolimatta näyttää olevan myös "vaikeaselkoisuutensa", tuntuu vaihtoehto jättäytyä pääsääntöisesti normaalin luonnollisen kielenkäytön varaan aika järkevältä. Sanoihan jo Aristoteles, että onnellinen elämä noudattaa kultaisen keskitien oppia. Silti pelkästä kunnioituksesta dialogin periaatetta kohtaan sopii tähän loppuun huipennus:
Kun kohtaan sinut ja jos toteutamme dialogin, jätämme pysyvän jäljen toistemme elämään." (Juha Varto)

Pirkko Viskari